maanantai 27. syyskuuta 2010

Muutos matkasuunnitelmiin: Jamaica

Tänään päädyimme viimeisen kokonaisen lomapäivän kunniaksi Jamaicalle. Ennen tähän johtanutta kommellusten sarjaa ja jännitystä New Yorkin ruuhkaisessa liikenteessä saimme kuitenkin nauttia melkein kokonaisesta helteisestä päivästä The Cityssä.

Olimme pirteinä varhain seitsemältä aamulla New Yorkissa. Kuten arvata saattaa, Tupu oli nukkunut lennon ajan makeasti, kun taas Päivikin ja Hespen uniongelmat ja huonosti nukutut yöt huipentuivat unettomaan yöhön American Airlinesin huonoissa penkeissä Tupun tuhistessa keskipaikalla. 

Toisin kuin söpö mutta tietämätön lentokenttätyöntekijä antoi meidän ymmärtää, JFK:n lentokentällä on kuin onkin matkatavarasäilytys. Jotta päivämme New Yorkissa ei muodostuisi urheilusuoritukseksi, jätimme osan käsimatkatavaroistamme, joita luonnollisesti oli valtavasti, säilytykseen. Operaatio kesti noin kolme varttia, kun esitimme passimme, boarding cardimme ja luottokorttimme, ja tavarasäilytyksestä tehtiin sopimus kahtena kappaleena. Lisäksi meidät kuvattiin kyseistä asiakirjaa varten. Kuten arvata saattaa, nämä otokset ovat reissumme edustavimpia valokuvia. ”You look fantastic in the morning”, kuten eräs ystävällinen kanssamatkustaja kuittasi Hespelle lentoaseman WC:ssä.


Empire State Building ei erottunut sumussa kokonaisuudessaan. Kenelle tästä voi valittaa?
Sää New Yorkissa oli lämmin mutta sumuinen. Kiitos sumun, emme taksistamme nähneet lainkaan New Yorkin skylinea. Emme antaneet sen vaikuttaa The City -innostukseemme, vaan aloitimme päivän aamiaisella Empire State Buildingin tuntumassa Korea Wayn ja Broadwayn risteyksessä.

Päivä Cityssä kului tuttuja nähtävyyksiä kerraten. Emme kadottaneet tai takalukinneet paljon mitään.

Times Squarella jaksaa hyppiä, vaikka ei olisi nukkunut muutamaan yöhön.

Ei vielä mitään kiirettä lentoasemalle.
Vielä hymyilyttää. Autuaan tietämättöminä tulevista koettelemuksista.
Kun lopulta oli aika lähteä takaisin lentokentälle, taksin saaminen ei sujunutkaan helposti. Saimme tehdä vartin töitä kadunvarressa ennen kuin tyhjä taksi löytyi. Matka kohti lentoasemaa alkoi, ja pääsimmekin joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin sujuvasti ennen kuin liikenne jumittui täysin. Kuskinamme oleva Ahmad alkoi tuskissaan haroa vähäisiä hiuksiaan ja puhaltelemaan huolestuneesti. Ahmad kertoi, että kaupunki on jumissa YK:n yleiskokouksen ja yleisen perjantairuuhkan vuoksi ja matka lentoasemalle saattaa kestää tuplasti. Emme vielä lannistuneet tästä, olimmehan taas hyvissä ajoin, mutta seuraavan vartin ja sen aikana edettyjen seuraavan kymmenen metrin aikana Ahmad alkoi olla sitä mieltä, että emme välttämättä ehdi koneeseemme.

Ahmad mainitsi, että ehtisimme kentälle junalla ja alkoi loputtoman jaarittelun kokemuksistaan koneeseen yrittävistä asiakkaista ja työmatkustelustaan junassa Long Islandilla sijaitsevaan kotiinsa. Lopulta saimme Ahmadista ulos tarvittavat tiedot junamatkustamisesta JFK:n lentokentälle. Vielä yhden taksissa vietetyn tuskaisen vartin ja Ahmadin paniikin lietsonnan ja itsensä toistelun jälkeen olimme asemalla, josta meidän tuli mennä Long Island Rail Roadilla Jamaicalle ja sieltä edelleen Air Train JFK:lla lentoasemalle. Löysimme itsemme siis jonottamasta junalippuja Jamaicalle. Saatuamme liput ehdimme juosten seuraavaan junaan, vaikka Hespeltä putosikin kenkä kolmesti. Hikisinä junassa tiedustelimme kanssamatkustajilta, että olemme varmasti oikeassa junassa. Julkisilla matkustelu usean viikon yksityis- ja taksiautoilun jälkeen tuntui kummalliselta. Jamaicalla meidän tulisi vaihtaa Air Trainiin. Air Trainin lippuautomaatilla koimme taas tuskaisia hetkiä, koska masiina hyväksyi luottokortteja varsin valikoivasti. Lopulta saimme liput ja jatkoimme taas matkaamme juosten.

Ehdittiin! Helpottuneet lipun ostajat junassa.
Lopulta olimme lentokentällä lähes tunti ennen boardingin alkamista – olimme siis juosseet aivan turhaan! Lisäksi laukkujen saaminen tavarasäilytyksestä oli sinänsä haasteellista mutta yksinkertaista niiden jättämiseen verrattuna. Kun vielä turvatarkastuskin eteni hyvin, jäi meille taas aikaa shoppailla. 

Ennen lentoa loungessa havaitsimme, että koneeseemme tulee YK:n yleiskokouksesta palaavia arvovieraita. Koska olimme heränneet ja peseytyneet pääasiassa puolitoista vuorokautta sitten, jouduimme turvautumaan ystävämme lanseeraamaan juristin suihkuun: hiukset ponnarille ja tax freestä runsaasti parfyymiä.

Lento sinivalkoisin siivin sujui taas mallikkaasti ja untakin saimme.

Näiltä sampanjoilta melkein myöhästyttiin.
Päivän opetukset:
- Tarkista etukäteen, onko kaupungissa YK:n yleiskokousta. Saatat myöhästyä koneesta.
- Älä tunge samaan pyöröoven lokeroon kaverin kanssa. Ehdit seuraavassakin lokerossa.
- Huomioi perjantairuuhkat.

Freak Show

Ylikallis hotelliyömme San Franciscossa ei osoittautunut unien kannalta hyväksi sijoitukseksi. Vaikka läpi yön soivat hälytysajoneuvojen sireenit luovat erityistä suurkaupungin tunnelmaa, kaduilta kantautuva mölinä ei kuulu hyvään yö metropolissa -kokemukseen. Kiitollisia olemme kuitenkin siitä, että tällä kertaa yläkerrassamme ei majoittunut pakkoneurootikkoa. Hotellin eduksi on lisäksi sanottava, että sijainnissa säästimme useamman taksidollarin.

Hotelli.
Vikan West Coast -päivän kunniaksi San Francisco helli meitä taasn lämpimällä säällä.
Torstaipäiväämme saimme ylimääräistä lisäjännitystä, kun ennen hotellista uloskirjautumistamme Päivikki ja Hespe löivät vajavaiset päänsä yhteen pakatessaan laukkuja kotimatkaa varten. Ongelmat alkoivat, kun Päivikki halusi lukita laukkunsa ja Hespe puolestaan ei saanut laukkunsa lukkoa lainkaan kiinni. Molemmat olivat tuntevinaan laukun lukitusjärjestelmän, hieman vain eri kanteilta, ja lopputulos oli, että meillä oli kaksi isoa matkalaukkua, joita emme enää saaneet lainkaan auki. Ilmeisesti lukon takaosassa oleva mysteerinen pieni punainen vipu näytteli tässä kaksi naista ja yhden nimekkään laukunvalmistajan käsittävässä kolmiodraamassa merkittävää osaa. Näppärinä naisina pyrimme ensimmäiseksi hankkiutumaan laukunvalmistajan liikkeeseen. Onneksemme netin mukaan valmistajan liike sijaitsi aivan lähikulmilla. Onni kääntyi kuitenkin pian epäonneksi: kyseistä liiketilaa remontoitiin ja naapuriliikkeestä osattiin kertoa, että liike oli lopetettu noin kuukausi sitten (ilmeisesti pieni punainen vipu on koitumassa tämän laukkuvalmistajan kohtaloksi).

Päivikin ja Hespen vajavaisten päiden yhteenlyönti jatkui Tupun avustaessa, ja päädyimme kolmeen naiseen siihen lopputulokseen, että pienen punaisen vivun asennonvaihtaminen merkitsee lukon koodin vaihtoa ja olemme onnistuneet lukitusjärjestelmää koskevia kokemuksia vaihtaessamme vaihtamaan myös lukkoihin uudet, meille tuntemattomiksi jääneet koodit. Onni onnettomuudessa oli laukunvalmistajan kolminumeroinen koodi: käytännössä vaihtoehtoja koodille ei voi olla kuin 999. Aloitimme innokkaasti eri yhdistelmien koittamisen. Tuleville lukkosepille, tiirikoitsijoille ja muille hämärämiehille tiedoksi, että pari sataa nelinumeroista koodia käy läpi noin kymmenessä minuutissa. Lopulta oikeat yhdistelmät löytyivät; molemmilla onnellisesti reilusti alta viidensadan yrityksen.

Oikean koodin onnea.
Laukkuepisodin jälkeen pääsimme vihdoin viimeisenä länsirannikolla viettämänä päivänämme kolmesti koetun Culver City -depression jälkihoitona shoppailemaan. Shoppailutulokset maksimoidaksemme hajaannuimme kolmeen eri suuntaan.

Shoppailun lomassa edellisen illan ja lomamme alkupäivien (joista tuntuu olevan kolme vuotta) havaintomme saivat vahvistuksen: San Franciscoon on pakkautunut kaupungillinen hyypiöitä. Kaupunki on täynnä todella hämärää porukkaa. Ihan rehellisesti: eikö saa kyylätä sekunnin sadasosaa ilman, että on hymyiltävä leveästi ja tervehdittävä? Oikeuttaako puolen sekunnin vilkaisu huudahtamaan: ”Hi, Gorgeous!” tai ”Hello, Sexy”? Ottaen huomioon hämäläiset ja pohjoiskarjalaiset geenimme, tämä länsirannikon kolmatta viikkoa jatkunut ulospäinsuuntautuneisuus alkaa olla meille liikaa. Shoppaillessa sosiaalista kontaktia ei voi millään välttää. Vaikka sinnikkäästi väittäisi myyjälle, että ei tarvitse apua, myyjien on ilmeisen vaikea ymmärtää tätä ja antaa ihmisen rauhassa etsiä kovin ponnistuksin kaipaamaansa tuotetta.

San Franciscon tarjoilema ilmainen Freak show jatkui muun muassa tanssivan mummon muodossa. Ei meillä Suomessa ikäihmiset tanssi kaduilla! San Franciscossa se on standardi. Yleinen outous tuntui myös tarttuneen myyjiin: suomalaiset luottokortit kirvoittivat myyjähenkilökunnasta muun muassa arvauksia kortin esittämän rakennuksen sijaintipaikasta (kuka voi oikeasti ymmärtää, että se esittää Kiasmaa ja edelleen tietää, että Kiasma sijaitsee Helsingissä) ja suomalaisen musiikin ylistämistä (HIM, come on).

Tupu, joka tahollaan suoritti ostoksia naisten alusvaatteisiin erikoistuneessa Victoria’s Secret -liikkeessä, huomasi hämmästyksekseen olevansa liikkeen sovituskoppijonossa ainoa naisasiakas. Nyt meille ainakin selvisi, miksi osassa liikkeen rintsikoista saa ostaa mukana kokonaiset rinnat.

Siinä missä Lontoossa ja New Yorkissa pikkurahaa saa jakaa ilokseen lahjakkaille katutaiteilijoille, San Franciscossa kaduilla loistaa myös elämisen sietämätön kepeys. Paras tyylinäyte kirposi eräältä nuorelta maassa X-asennossa makaavalta ja tupakkaa polttelevalta herralta, joka oli asetellut viereensä kyltin, jossa ilmoitti olevansa nälkäinen.. Kyllä tuossa asennossa kenelle tahansa ennemmin tai myöhemmin tulee nälkä.

Kuvassa vain murto-osa matkatavaroistamme.
Pisteenä San Franciscon i:n päällä oli taksikuski, joka vei meidät illalla lentoasemalle. Arvailimme kuskin alkuperäismaata paksun venäläistyyppisen aksentin perusteella. Johtolanka lienee kuitenkin ollut harhaanjohtava: puheen paksuus selittyneekin viinan tuoksulla, joka miehestä lähti hänen nostaessaan matkatavaroitamme lentoasemalla. Ja saapuessamme kukat hiuksissamme kaupunkiin kolmisen viikkoa sitten pidimme taksikuskia outona, koska hän tarjosi meille matkan aikana purkkaa! Kyllä vodkashotti ylittää omituisuudessaan purkan, kun on taksikuskista kyse. 

Huolimatta ilmeisen vahvasta humalatilastaan taksikuski kuitenkin saattoi meidät ehjinä perille lentoasemalle. Nelipäiväinen kotimatkamme jatkuu yölennolla New Yorkiin. Lento alkoi mukavasti, sillä ennen turvatarkastusta passit ja lentoliput tarkastava nuorempi virkailijasetä piirsi boarding cardeihimme tikku-ukkoja ja sydämiä.

Päivän opetukset:
- Älä koske punaisiin vipuihin, jos et ole aivan varma sen toimintamekanismista.
- Jos kaveri tekee jotain hölmöä, älä tee samaa perässä.

torstai 23. syyskuuta 2010

627 mailia ja 45 puhelua

Yövyimme Grand Canyonin ja Las Vegasin välissä Kingman-nimisessä paikassa. Emme tiedä paikasta oikeastaan mitään, sillä kun saavuimme ja lähdimme, oli pimeää. Hyvä kun muistimme paikan nimeä, kun sitä tiedusteltiin Inspection Stationilla vasta vähän aikaa eteenpäin ajettuamme.

Kingmanissa yläkerran naapuriksemme saimme pakkoneurootikon, joka aloitti rituaalitoimintonsa juuri, kun olimme käymässä yöpuulle. Pakkotoimintojen suorittamiseen kuului muun muassa edestakainen ravaaminen ja kantapääkävely sekä tavararoiden raahaminen ja siirtely. Puuhastellessaan naapuri pudotteli raskaita esineitä lattialle, mikä ehkä oli syy toimintojen aloittamiseen yhä uudelleen. Askareet yläkerrassamme lienevät jatkuneen läpi yön, mutta me alakerrassa nukahdimme lopulta kolmen aikaan lukuun ottamatta Tupua, joka nukkui sikeästi metelistä huolimatta.

Heräsimme siis 6:30 hyvin pirteinä edessä häämöttävään ajoon, jonka arvioitu kesto oli  9,5 tuntia ilman ruuhkia ja lepotaukoja.

Tauolla ensimmäisten 193 mailin jälkeen.
Taukopaikalla näimme kalkkarokäärmemainoksen. Näitäkään otuksia emme nähneet.

Matka kuitenkin sujui yllättävän jouhevasti kunnes muistimme, että meillä ei ollut vielä kattoa päämme päälle seuraavaksi yöksi. Luulimme olevamme hyvissä ajoin liikenteessä, kun aloitimme majapaikan etsimisen jo varhain iltapäivällä. Soittelimme Karenin ehdottamat ja matkaoppaiden listaamat San Franciscossa sijaitsevat hotellit läpi. Tunnelma ja meteli autossa oli välillä kuin puhelinmyyjien avokonttorissa, kun suoritimme soittourakkaa kahdesta kännykästä.

Lopulta meitä 44 puhelun jälkeen lykästi, ja pääsimme varaamaan matkamme kalleimman hotelliyön. Ennen ilouutisen vahvistumista jouduimme kuitenkin vielä jännittämään, kun hotellin respan Kassem kävi mittaamassa, mahtuuko ainoaan vapaaseen huoneeseen todella heteka kolmannelle majoittujalle. Koska hotellista ei voitu soittaa takaisin kansainväliseen numeroon ja koska kenttää oli erittäin vaihtelevasti, piinamme jatkui miltei San Franciscon rajalle asti. Vahvistaessaan positiivisen hetekamittaustuloksen Kassem kertoi meille, että kaupungissa on konventti, jonka vuoksi kaikki hotellit ovat ylibuukattuja (ja hinnat ilmeisesti kaksinkertaistuneet).

Ajettujen 627 mailin loppuvaiheilla yleistä jännitystä lisäsi Hertta, joka ensin varovasti ilmoitteli lähenevästä hiukomisestaan ja viimeiset metrit kirkui huutavaa nälkäänsä. Nuukina tyttöinä olimme laskeneet tarkoin Hertan ravinnontarpeen, sillä olimme etukäteen sopineet, että Hertta voidaan palauttaa nälissään. Emme kuitenkaan joutuneet työntämään Herttaa perille sanfranciscolaisessa ylämäessä ja pääsimme turvallisesti Unionin Squaren kulmilla sijaitsevaan hotelliimme. Hyvästellessämme Hertan, josta oli tullut matkan aikana perheenjäsen, Hertan matkamittari näytti yhteisen taipaleemme pituudeksi 2.382 mailia.

Illalla tutustuimme hotellimme ympäristöön, joka vaikutti olevan värikäs ja tapahtumien keskipisteessä. Illallisen jälkeen kävimme vastapäisessä liköörimyymälässä mässyostoksilla. Kauppareissusta kehkeytyi elämämme kummallisin. Meidät nähdessään myyjä purskahti nauramaan eikä meinannut saada nauruaan loppumaan edes meitä palvellessaan. Taisimme olla liikkeessä ainoat selväpäiset ihmiset, sillä kanssa-asikkaat ja kaikki myyjät tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän sekaisin ja hilpeitä. Kaupan nuorempi myyjäsetä avasi meille ostamamme iltaviinipullon ystävällisesti mutta hihitellen hädin tuskin selviytyen tehtävästään.

Onkohan avatun pullon kanssa jalkaisin liikkuminen laitonta?
Kotimatka kaupasta tien toisella puolella sijaitsevalle hotellillemme keskeytyi äkisti, kun kadut täyttyivät hälytysajossa olevista paloautoista ja letkuja kantavista palomiehistä. Lisäksi lyhyellä kotimatkallamme näimme huumekauppiaita, ja koditon myi meille Street Sheet -lehtistä. Ei taida tästäkään yöstä näillä kulmilla tulla reissumme rauhallisinta.

Tuliko ne hakemaan meidän pulloa vai onko hotellimme tulessa?

Last supper.
 Päivän opetukset:
- Pyri välttämään yläkerran naapurit majoittumalla itse ylimmässä kerroksessa.
- Varaa aina hotelli hyvissä ajoin ennakkoon, sillä et voi koskaan tietää, missä on konventiolaisia.
- Jos bensagallonan hinta vaihtelee kolmen dollarin molemmin puolin, ylimääräinen varagallona voi lopulta muodostua verrattain erittäin edulliseksi. Sijoita siihen.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Leijonanmetsästys

Aamulla heräsimme nokisina mutta elossa Williamsista. Pikaisen aamiaisen jälkeen ajatuksenamme oli suunnata kauppaan Hespen diet pepsi -vierotusoireiden taltuttamiseksi. Karen neuvoi lähimmäksi 7-Eleveniksi Phoenixissä 111 mailin päässä sijaitsevan myymälän, jolloin tajusimme olevamme todella keskellä erämaata. Onneksi 40 mailin päässä vielä syvemmällä erämaassa kanjonin liepeillä sijaitsee McDonald's Grand Canyon, joka pelastaa kaikki janoiset ja nälkäset retkeilijät.

Esitettyämme park rangereille liudan heidän mielestään typeriä kysymyksiä ja varustauduttuamme asianmukaisin eväin ja tarvikkein, lähdimme trekkaamaan South Kaibab -reitille kohti Cedar Ridgeä. Lukuun ottamatta muutamaa lähes kohtalokasta lenkkitossun lipeämistä ja putoamista 300-metrin syvyiseen rotkoon selvisimme kunnialla ja melko nopeasti määränpäähämme ihailemaan maisemia.

Iso kanjoni.

Kohti Cedar Ridgeä.
Cedar Ridgellä Päivikki sai uuden pienen ja karvaisen ystävän Oravaoravan. Oravaorava himoitsi Tupun keksiä ja yritti tunkeutua laukkuihimme niin innokkaasti, että hellyimme tarjoamaan sille suklaakeksiä anteliaasti. Kun palasimme kanjonin Visitor Centeriin meille selvisi, että villieläinten lähestyminen ja ruokkiminen on rangaistava teko. Visitor Centerillä olevan mainostaulun mukaan oravan lähestyessä tulisi perääntyä ja antaa oravalle tietä. Muussa tapauksessa orava voi purra sormen poikki ja itse joudut vankilaan (ilman sormea). Älkää siis kertoko park rangereille tästä rötöksestämme. Puolustukseksemme sanottakoon, että Oravaorava otti meihin erittäin aktiivisesti kontaktia Tupun inhoavista katseista huolimatta. Mielestämme meidät provosoitiin tähän rikokseen.

Päivikki laittomissa puuhissa.
Ridgellä.
Noustuamme Cedar Ridgeltä takaisin kanjonin reunalle tutustuimme Grand Canyon National Parkin alueeseen amerikkalaiseen tapaan yksityisautoillen. Iloksemme matkalla näimme leijonamainoksia ja olimmekin kamerat kuvausvalmiudessa seuraavat 10 mailia. Emme kuitenkaan nähneet vilaustakaan mistään kissaeläimistä. Olemme äärimmäisen pettyneitä tästä harhaanjohtavasta mainonnasta. Kenelleköhän tästä voisi valittaa?

Tällaista meille luvattiin.
Peura- ja antilooppimainonta sen kuin jatkui. Näitäkään luontokappaleita ei tienvarsilla näkynyt ja jouduimme viihdyttämään itseämme Lady Gagaa kuunnellen. Kun oikea taho löytyy, valitamme tästäkin.

Kaiken huipuksi näimme myös muulipeuramainoksia.
Koska jäimme ihailemaan kanjonia vielä auringonlaskun ajaksi, aloitimme nelipäiväisen paluumatkamme hieman aikataulusta jäljessä.

Tämän takia saatamme myöhästyä New Yorkin koneesta.
Päivän opetukset:
- Jos siellä ei ole vettä eikä bensaa, ei siellä ole myöskään ruokaa.
- Kanssakäyminen villieläinten kanssa on kiellettyä. Voit päästä eroon sormesta tai joutua vankilaan.
- Ajovalojen käyttö parantaa näkyvyyttä ajettaessa pimeällä.
- Williamsissa savuaa aina.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Tulta Arizonassa

Aamulla hyvästelimme The Miragen pehmeät vuoteet omat akut latautuneita ja sähkölaitteiden akut tyhjinä. Kahdentoista sentin voittorahamme tuhlasimme outletissa, ja Hertta alkaa olla ääriään myöten täysi. Tavaroiden siirto Hertasta sarjamurhaajamotelliin ja takaisin ei enää sujukaan totutulla rutiinilla, sillä nyt tarvitsemme useamman tavaroiden kantokerran.

Aloitimme taipaleemme kohti Grand Canyonia. Matkalla ohitimme Nevadan ja Arizonan rajalla Hoover Dam -padon, joka oli valtavuudessaan keskellä vuoria hämmentävä.

Tästä alkoi kolmannen osavaltion valloitus.

Hoover Dam -silta samannimisellä padolla.
Nähtyämme Arizonan erämaata ymmärsimme, että hehkutimme turhaan Victorvillen ja Las Vegasin välisen matkan maisemia. Pimeyden laskeuduttua taivalsimme kuu oppaanamme kohti Williamsia, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä. Olemme niin erämaassa, että ajoaikaamme muut tienkäyttäjät olivat poikkeuksetta rekkoja.

Auringonlaskua Arizonan erämaassa on turha yrittää kuvata sanoin.
Huolimatta tien varsilla keltaisissa kolmiokylteissä mainostetuista peuroista ja antiloopeista emme pimeältä nähneet kuin tien pientareella kissankokoisen otuksen sekä raadon, joka muistutti valtavaa koiraa. Koska emme tutkineet otuksia tarkemmin, jäi tarkempi lajiluokitus epäselväksi. Puhvelitkin on vielä näkemättä.

Matka taittuessa kerroimme kummitusjuttuja. Kohtalo ivasi meitä, sillä matkamme sai oikeasti kummallisen käänteen, kun määränpäähän oli enää 1,2 mailia matkaa. Koko tienoo oli savun peitossa. Aavemaiseksi maisema ja tunnelma muuttui, kun olimme jo miltei hotelillamme. Savuisesta maisemasta erottui metsä ja metsän keskellä siellä täällä olevia tulia ja palavia puita. Erämaassa keskellä ei mitään Päivikki ja Hespe heittäytyivät hysteerisiksi mielikuvituksen laukatessa metsäpalosta mystisiin rituaaleihin ja satanistituhopolttajiin. Päivikki ja Hespe olivat U-käännöksen kannalla, mutta Tupu kylmähermoisesti vaati, että käymme ainakin respassa tiedustelemassa palojen todellista luonnetta. Respan puolalaisrouva ilmoittikin iloisesti huonolla englannillaan, että ei ole syytä huoleen, sillä kyse ei ole tulipalosta vaan kontrolloidusta jokavuotisesta metsän hoitotoimenpiteestä. Täällä nyt istumme savunhajuisessa non-smoking huoneessamme ja toivomme, että palo myös jatkuu kontrolloituna. Olemme tutustuneet tarkoin huoneen "In case of fire" -ohjeisiin, mutta emme ole varmoja, missä vaiheessa tämänhetkinen fire muuttuu ohjeiden tarkoittamaksi fireksi. Myös ostostemme evakuointisuunnitelma on auki, sillä emme tosiaan millään selviä yhdellä kannolla edes hätätilanteessa.

Jos luette tätä bloggausta, olemme selvinneet hengissä yöstä tulipalon ja savun keskellä.

Päivän opetukset:
- Ei se olisi täällä töissä, jos se ymmärtäisi englantia.
- Jos haluat tehdä kylmähermoisen sisääntulon hotelliin, älä kerro kummitusjuttuja kuunvalossa erämaassa.
- Tuli ei välttämättä ole tulipalo.

Viva Las Vegas!

Victorvillen freewayn varressa nukuttu yö painoi aamulla rankasti. Uni oli keskeytynyt useaan otteeseen johtuen muun muassa liikenteen melusta, matkaa jatkavien rekkamiesten huudoista toisilleen ja autojen varashälyttimistä. Kasattuamme tavaramme jälleen kerran Herttaan, mikä muuten sujuu jo huomattavalla rutiinilla, matkamme kohti Vegasia jatkui liki kahdensadan mailin aavikkorallilla. Maisemat olivat huikeat ja niitä olikin ilo ihailla lähes sadassa fahrenhaitissa, kun Hertan ilmastointi pelasi ja pahin liikennesuma Losista ja San Diegosta synnin syntysijoille Vegasiin oli ohi lauantaiaamuun mennessä. Olimme syöttäneet Hertan hyvin ja varanneet matkaan paljon vettä sekä omiimme että Hertan tarpeisiin.

Aavikolla tulee helposti jano.
Vuoria jossain Death Valleyn tuntumassa.
Entrée Vegasin Stripille ei sujunut vastaavalla tyylillä kuin LA:ssa. Vaikka etukäteen oli hyvin odotettua, että ratissa olevan Hespen pelihousuista ei ole Vegasiin saavuttaessa mitään jäljellä,Tupu yllätti Vegasissa heiluttelemalla keskaria kanssa-autoilijoille kakkoskuskin paikalta. Ylipäänsä matkanteosta on sanottava, että liikenteessä kiihtyy ennemmin tai myöhemmin kaikki muut paitsi Hertta, jolla on vaikeuksia etenkin ylämäissä aavikon paahtavassa helteessä.

Ensi näkemältä huoneemme The Miragen 16. kerroksessa vaikutti oikein mukavalta kodilta seuraavaksi kahdeksi yöksi. Vähitellen meille kuitenkin selvisi, että joko huoneessamme on kirottu sähkömagneettikenttä, joka tyhjentää kaikki patterit, tai vaihtoehtoisesti Vegasin ylläpito vie niin paljon sähköä, että sitä ei vain yksinkertaisesti riitä kaikille. Ensimmäisenä reistasi safety, jota emme saaneet toimimaan. Front desk yhdisti Securityyn, josta kahden kaapinkokoinen setä kävi ensin kertomassa meille, että hotellilla ei ole tietoa, kuka huoneessamme asuu (ei ihme, olimmehan näyttäneet kolmea henkilöllisyystodistusta jo puolisen tuntia sitten sisäänkirjautuessamme). Ilmoitettuaan henkilöllisyytemme respaan kahden kaapinkokoinen setä totesi, että safetyn lukon patteri ei toimi. Seuraavaksi meillä kyläili patterin vaihtaja. Myöhemmin emme päässeet enää huoneeseemme avainkortilla sisään. Sama kahden kaapinkokoinen Securityn setä tuli avaamaan ovet ja mainittuaan, että "I have been here before, right", setä syytteli, että olemme pitäneet avainta joko luottokortin tai kännykän lähellä ja magneettinauha on siksi tyhjentynyt. Vierailimme taas Front deskillä. Ongelma toistui vielä aamuyöstä, kun palasimme uudestaan huoneeseemme, ja Päivikki tiedusteli asiallisesti uudelta sedältä, pitäisikö avaimia säilyttää pikkuhousuissa ongelman välttämiseksi. Kun aamulla valitimme asiasta respassa, ilmeni, että vika ei olekaan meissä vaan lukon patterissa. Se vaihdettiin. Virta katosi vielä muun muassa Hespen kamerasta, jonka akku tyhjentyi ennätysajassa ja mystisissä olosuhteissa huoneessamme.

Näkymä yhteensuuntaan sähkövikaisen huoneemme ikkunasta.
Ensimmäisenä Vegasin päivänä hämmästelimme keskellä aavikkoa 40 asteen helteessä sijaitsevaa maailmaa pienoiskoossa. Vegasissa täyteläisestä äänimaisemasta huolehtivat kasinoiden pelikoneet, kaduilla pauhaava musiikki ja liikenne. Tunnelmaa luovat kaikkilla välkkyvät värivalot ja kaduilla tyttöjä kauppaavat siirtolaiset. Las Vegas haisee muuten tupakalta ja wunderbaumilta.

Strip eli Las Vegas Boulevard päivänvalossa.  
Jengi edelleen kasassa. Brooklyn Bridge taustalla.
Reilun tunnin sisällä olimme käyneet antiikin Roomassa, Pariisissa, New Yorkissa ja Luxorissa. Matkan varrelle mahtui myös satulinna, aarresaari, Flamingo, maailman suurimman kasinon koti MGM Grand, muun muassa Word Poker Tourista tuttu Bellagio ja monta muuta ihmettä. Kaikki nämä toimivat muutaman kilometrin pituisen Stripin varrella hotelleina. Päivän aikana ehdimme huvitella New Yorkissa vuoristoradassa, ihailla Venetsian kanaaleja ja kauppoja Venetianissa ja syödä Flamingossa. Bellagion näyttävä suihkulähdeshow oli näyttävä ja erosi kaikesta muusta Vegasissa kokemastamme tyylikkyydellä ja rauhoittavuudella.

Tanssivat suihkulähteet Bellagiolla. Kuvasta puuttuu vaikuttavuutta lisännyt taustalla soinut klassinen musiikki.
Ensimmäisen yön hurjastelimme Vegasin yössä. What happens in Las Vegas, stays in Las Vegas.

Las Vegasissa on kaikkea. Limousine ja outo sambaheppu vasemmalla ja saarnasmies keskellä.
Sunnuntaina käristimme itseämme The Miragen trooppisella poolialueella neljänkymmenen asteen helteessä. Kestävyys vaihteli vartista puoleentoista tuntiin. Iltapäivällä kasvatimme pelimotivaatiota iltaa varten shoppaamalla viimeisetkin rahamme yhden sentin panoksia lukuun ottamatta. Lisäksi Tupu ja Hespe hakivat päivän adrenaliinitujaukset Stratosphere-hotellin Big Shot -raidista, jossa neljän geen voimat sinkosivat matkustajat lähes 50 metrin korkeuteen. Vaikka Linnanmäen Raketti onkin muutaman metrin korkeampi, lisäjännitystä loi se seikka, että ajelu alkoi 300 metrin korkeudesta Stratosphere-hotellin tornin katolta. Korkeuksista havaitsimme, että Las Vegas ei olekaan pelkkä Strip vaan kahden miljoonan asukkaan metropoli.

Stratospheren torni. Big Shot valkoisessa törpössä huipulla.

Gondoliajelu Venetsiassa.
Toisen yön aloitimme illastamalla Venetian-hotellin Tao-ravintolassa, joka lupasi spiritual dining experiencen. Tästä emme tiedä, mutta ruoka oli maistuvaa, puitteet olivat tyylikkäät (iso - siis oikeasti iso eli Vegas-iso - buddha-patsas ja vessassa paperia ojentava nainen mukaan lukien) ja brassitarjoilijapoika oli hauska. Seuraava matkamme taitaakin suuntautua Rion sambakarnevaaleille. Nyt vaan sambalonkat vetreiksi!

Taossa. Kuvan taiteellinen vaikutelma on brassitarjoilijan käsialaa.
Taosta henkistyneinä lähdimme valloittamaan kasinoja. Ehdimme yön aikana voittaa ja hävitä Venetianissa, Luxorissa, MGM Grandissa ja Bellagiossa. Kokemuksemme perusteella emme voi käsittää, mitä aikuiset ihmiset tekevät keskellä yötä kasinoissa. Peliriippuvuuden syntymekanismi on meille täysi mysteeri: pelikoneet ovat tylsiä, kasinoilla haisee, drinkit ovat pahoja ja kallita eikä sieltä oikeasti mitään voita. Pokeri on sitten asia erikseen, mutta meidän rahkeet eivät siihen riittäneet.

12 sentin voitonjuhlat. Tuliko ne bonarit muka jo?
Viikonlopun opetukset:
- Kun yövyt sarjamurhaajahotellissa, tarkista, onko edellisen yön rekkakuskilta jäänyt herätyskello päälle.
- Las Vegasissa ei saa mitä tilaa, paitsi jos tilaa pullollisen vettä.
- Kaduilla myytävä pullovesi on merkillisen halpaa. Tähän on kuitenkin yksinkertainen syy, sillä vesi ei ole ainoa myynnissä oleva kauppatavara.
- In Vegas you will be touched in a very special way.
- Those who say yes have more fun.
- Naughtiness is a virtue.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Beauties and the Beach

Kuten Culver City kakkoselta, jonka nimi ei meille koskaan selvinnyt, odottaa saattaa, suunnitellun San Diegon biitsipäivämme aamu alkoi erittäin harmaana. Ankeutta lisäsi, kun päästyämme ravintolasaliin ilmeni, että respan setä oli valehdellut meille aamiaisajan. Ruokaa ei enää ollut tarjolla. Jouduimme turvautumaan vastapäisen Denny'sin tarjontaan, jonka annosten terveysvaikutukset lähentelivät välitöntä sydänkohtausta. Voiko lomapäivä enää ihanammin alkaa.

Johtuen Kalifornian rannikon vaihtelevista sääoloista olimme jo aikaisemmin päättäneet, että piitsipäivänä rannalle mennään säästä riippumatta. Koska tuuli oli rannikolla hyinen, luistimme kuitenkin yhteisestä sopimuksestamme ja päätimme lähteä Culver City kakkosesta kohti San Diegon pakollisia nähtävyyksiä. Taivas kuitenkin kirkastui, ja teimme laillisen U-käännöksen San Diegon biitseille. Ennen kuin sopiva biitsi löytyi, sää ehti vaihtua aurinkoisesta pilviseen ja taas aurinkoiseen useamman kerran. Usko ja toivo onnistuneesta biitsipäivästä sahasi samaan tahtiin.

Päästyämme biitsille San Diego korvasi huonosti nukutun yön upealla biitsipäivällä. Aurinko paistoi täydeltä terältä, hiekka oli pehmeää ja aallot hurjat eikä surffaripoikien vartaloissakaan ollut valittamista. Lisäksi näimme ihan oikeita delfiinejä (tai muita otuksia, joilla on vastaava evä). Päivä kului rattoisasti vesi-, hiekka ja rantaleikeissä.

Hiekkaleikkejä Mission Beachillä.
Päivikki, Hespe ja kaksi tuntemattomaksi jäänyttä miestä rantaleikeissä.
Vesileikeissä Mission Beachin hurjissa tyrskyissä.
Ennen matkaan lähtöämme San Diego oli saanut kehuja erityisesti Coronadosta, jonne vie bumeranginmuotoinen silta. Ennen nukkumaanmenoa meitä odotti vielä ajo mahdollisimman pitkälle kohti Vegasia. Tästä huolimatta annoimme Coronadolle mahdollisuuden, jonka se osin lunasti. Tänne tullaan uudestaan, kun ollaan kymmenkertaistettu elintaso Las Vegasissa.

Melkein auringonlasku Coronadossa.
Tupun ja Päivikin taustalla San Diegon skyline.
Yötä vasten suoritimme San Diego - Las Vegas -taipaleesta ensimmäisen etapin ja päädyimme yöpymään Victorvillessä. Victorvillen majapaikkamme oli kaikkien sarjamurhaajamotellien äiti. Sarjamurhaajan työskentelyä oli helpotettu seinän kokoisella heppoisalla ikkunalla, josta aukeni maisema freewaylle. Äänenvaimennuksen puolesta fiilis oli, että edes ikkunalasia ei ollut.

Päivän opetukset:
- Jos alakerrassa pauhaa liveräp, mene bileisiin, sillä heräät joka tapauksessa krapulaisen oloisena.
- Älä mene Coronadossa ruokakauppaan. Sieltä ei saa light cokista eikä mässyä.
- Jos haluat hauskat pandasilmät, pidä isoja aurinkolaseja biitsillä koko päivä. Vesileikit tehostavat vaikutusta.