Freak Show

Ylikallis hotelliyömme San Franciscossa ei osoittautunut unien kannalta hyväksi sijoitukseksi. Vaikka läpi yön soivat hälytysajoneuvojen sireenit luovat erityistä suurkaupungin tunnelmaa, kaduilta kantautuva mölinä ei kuulu hyvään yö metropolissa -kokemukseen. Kiitollisia olemme kuitenkin siitä, että tällä kertaa yläkerrassamme ei majoittunut pakkoneurootikkoa. Hotellin eduksi on lisäksi sanottava, että sijainnissa säästimme useamman taksidollarin.

Hotelli.

Vikan West Coast -päivän kunniaksi San Francisco helli meitä taasn lämpimällä säällä.

Torstaipäiväämme saimme ylimääräistä lisäjännitystä, kun ennen hotellista uloskirjautumistamme Päivikki ja Hespe löivät vajavaiset päänsä yhteen pakatessaan laukkuja kotimatkaa varten. Ongelmat alkoivat, kun Päivikki halusi lukita laukkunsa ja Hespe puolestaan ei saanut laukkunsa lukkoa lainkaan kiinni. Molemmat olivat tuntevinaan laukun lukitusjärjestelmän, hieman vain eri kanteilta, ja lopputulos oli, että meillä oli kaksi isoa matkalaukkua, joita emme enää saaneet lainkaan auki. Ilmeisesti lukon takaosassa oleva mysteerinen pieni punainen vipu näytteli tässä kaksi naista ja yhden nimekkään laukunvalmistajan käsittävässä kolmiodraamassa merkittävää osaa. Näppärinä naisina pyrimme ensimmäiseksi hankkiutumaan laukunvalmistajan liikkeeseen. Onneksemme netin mukaan valmistajan liike sijaitsi aivan lähikulmilla. Onni kääntyi kuitenkin pian epäonneksi: kyseistä liiketilaa remontoitiin ja naapuriliikkeestä osattiin kertoa, että liike oli lopetettu noin kuukausi sitten (ilmeisesti pieni punainen vipu on koitumassa tämän laukkuvalmistajan kohtaloksi).

Päivikin ja Hespen vajavaisten päiden yhteenlyönti jatkui Tupun avustaessa, ja päädyimme kolmeen naiseen siihen lopputulokseen, että pienen punaisen vivun asennonvaihtaminen merkitsee lukon koodin vaihtoa ja olemme onnistuneet lukitusjärjestelmää koskevia kokemuksia vaihtaessamme vaihtamaan myös lukkoihin uudet, meille tuntemattomiksi jääneet koodit. Onni onnettomuudessa oli laukunvalmistajan kolminumeroinen koodi: käytännössä vaihtoehtoja koodille ei voi olla kuin 999. Aloitimme innokkaasti eri yhdistelmien koittamisen. Tuleville lukkosepille, tiirikoitsijoille ja muille hämärämiehille tiedoksi, että pari sataa nelinumeroista koodia käy läpi noin kymmenessä minuutissa. Lopulta oikeat yhdistelmät löytyivät; molemmilla onnellisesti reilusti alta viidensadan yrityksen.

Oikean koodin onnea.

Laukkuepisodin jälkeen pääsimme vihdoin viimeisenä länsirannikolla viettämänä päivänämme kolmesti koetun Culver City -depression jälkihoitona shoppailemaan. Shoppailutulokset maksimoidaksemme hajaannuimme kolmeen eri suuntaan.

Shoppailun lomassa edellisen illan ja lomamme alkupäivien (joista tuntuu olevan kolme vuotta) havaintomme saivat vahvistuksen: San Franciscoon on pakkautunut kaupungillinen hyypiöitä. Kaupunki on täynnä todella hämärää porukkaa. Ihan rehellisesti: eikö saa kyylätä sekunnin sadasosaa ilman, että on hymyiltävä leveästi ja tervehdittävä? Oikeuttaako puolen sekunnin vilkaisu huudahtamaan: ”Hi, Gorgeous!” tai ”Hello, Sexy”? Ottaen huomioon hämäläiset ja pohjoiskarjalaiset geenimme, tämä länsirannikon kolmatta viikkoa jatkunut ulospäinsuuntautuneisuus alkaa olla meille liikaa. Shoppaillessa sosiaalista kontaktia ei voi millään välttää. Vaikka sinnikkäästi väittäisi myyjälle, että ei tarvitse apua, myyjien on ilmeisen vaikea ymmärtää tätä ja antaa ihmisen rauhassa etsiä kovin ponnistuksin kaipaamaansa tuotetta.

San Franciscon tarjoilema ilmainen Freak show jatkui muun muassa tanssivan mummon muodossa. Ei meillä Suomessa ikäihmiset tanssi kaduilla! San Franciscossa se on standardi. Yleinen outous tuntui myös tarttuneen myyjiin: suomalaiset luottokortit kirvoittivat myyjähenkilökunnasta muun muassa arvauksia kortin esittämän rakennuksen sijaintipaikasta (kuka voi oikeasti ymmärtää, että se esittää Kiasmaa ja edelleen tietää, että Kiasma sijaitsee Helsingissä) ja suomalaisen musiikin ylistämistä (HIM, come on).

Tupu, joka tahollaan suoritti ostoksia naisten alusvaatteisiin erikoistuneessa Victoria’s Secret -liikkeessä, huomasi hämmästyksekseen olevansa liikkeen sovituskoppijonossa ainoa naisasiakas. Nyt meille ainakin selvisi, miksi osassa liikkeen rintsikoista saa ostaa mukana kokonaiset rinnat.

Siinä missä Lontoossa ja New Yorkissa pikkurahaa saa jakaa ilokseen lahjakkaille katutaiteilijoille, San Franciscossa kaduilla loistaa myös elämisen sietämätön kepeys. Paras tyylinäyte kirposi eräältä nuorelta maassa X-asennossa makaavalta ja tupakkaa polttelevalta herralta, joka oli asetellut viereensä kyltin, jossa ilmoitti olevansa nälkäinen.. Kyllä tuossa asennossa kenelle tahansa ennemmin tai myöhemmin tulee nälkä.

Kuvassa vain murto-osa matkatavaroistamme.

Pisteenä San Franciscon i:n päällä oli taksikuski, joka vei meidät illalla lentoasemalle. Arvailimme kuskin alkuperäismaata paksun venäläistyyppisen aksentin perusteella. Johtolanka lienee kuitenkin ollut harhaanjohtava: puheen paksuus selittyneekin viinan tuoksulla, joka miehestä lähti hänen nostaessaan matkatavaroitamme lentoasemalla. Ja saapuessamme kukat hiuksissamme kaupunkiin kolmisen viikkoa sitten pidimme taksikuskia outona, koska hän tarjosi meille matkan aikana purkkaa! Kyllä vodkashotti ylittää omituisuudessaan purkan, kun on taksikuskista kyse. 

Huolimatta ilmeisen vahvasta humalatilastaan taksikuski kuitenkin saattoi meidät ehjinä perille lentoasemalle. Nelipäiväinen kotimatkamme jatkuu yölennolla New Yorkiin. Lento alkoi mukavasti, sillä ennen turvatarkastusta passit ja lentoliput tarkastava nuorempi virkailijasetä piirsi boarding cardeihimme tikku-ukkoja ja sydämiä.

Päivän opetukset:
- Älä koske punaisiin vipuihin, jos et ole aivan varma sen toimintamekanismista.
- Jos kaveri tekee jotain hölmöä, älä tee samaa perässä.